Edellispäivänä tuli puhetta ystäväni kanssa, juteltiin niitä näitä koneella, ja hän vaikutti hieman apealta, joten utelin oliko jotain tapahtunut. Hän myönsi, että on jotain ongelmia, jotka koskevat erästä ihmistä. Aloin jo tässä vaiheessa miettiä, yleensä kerromme toisillemme kaiken... Johdattelin häntä, kunnes kysyin, onko kyse rakkaussuhteista. Ja kun hän myönsi, oli pakko kysyä, onko kyse musta. Vastaus oli: "Pidätkö mua ihan huonona ihmisenä, jos vastaan kyllä?".

Jotenkin arvasin sen. En tiedä, oli tässä jo vähän aikaa ollut sellainen fiilis. Hän myönsi pitävänsä minusta muunakin kuin pelkkänä ystävänä. Eipä siinä muuten mitään, mutta olemme molemmat naispuolisia. Kuulemma asia oli vaivannut häntä jo jonkin aikaa... Totesin, etten tunne häntä kohtaan mitään muuta kuin vahvaa ystävyyttä. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi. Olin hukassa aikaisemmin. Tunnenko mitään muuta häntä kohtaan? En mielestäni, ja nyt sain varmuuden siitä. En. Pelkkää ystävyyttä. Tunnen huonoa omatuntoa, kun sanoin toivovani, että voisimme olla pelkkiä ystäviä tästä eteenpäinkin. Asia, jota vihaan itsessäni, on se, että yleensä haluan miellyttää muita. Tällä kertaa kuitenkin sanoin ei, vaikka tajusin, kuinka pahalta ystävästäni nyt tuntuukaan. Varmasti. Toisaalta olisin halunnut suojella häntä siltä, olisin halunnut että hän on onnellinen. Mutta en voinut tehdä sitä itselleni, tiedän, etten ole niin hyvä teeskentelijä, että kestäisin sitä kauaakaan. Se söisi minut hitaasti sisältäpäin, kunnes murtuisin ja kaikki kävisi vain huonommin. Nyt sentään säilyimme ystävinä, mikä on kaikista tärkeintä.

Hän on tärkeä minulle. Viime vuonna kun menin vieraaseen kouluun, enkä tuntenut ketään, minulla oli vain hänet.  Joka keväisestä pienestä masennuksestakin pääsin yli hänen avullaan...  Ja jos joku kehtaa väittää, ettei netissä voi tutustua ihaniin ihmisiin, ettei netissä voi ystävystyä, ei ole kai koskaan kokeillut itse. Olemme toki nähneet ihan livenäkin, aina kun se vain on mahdollista, mutta asiaa hankaloittaa, että asumme aivan eri puolilla Suomea.

Myönnän, että rakastan häntä. Todella. Mutta vain ystävänä. Hän on eräs ihanimmista ihmisistä, joita tunnen, ehkä jopa kaikista tärkein minulle. Kuinka joku voikaan olla ajatusmaailmaltaan niin samanlainen, kuinka voinkaan hänen kanssaan olla eniten oma itseni, vailla mitään epämääräisiä rooleja, joita koulussa ja harrastuksissa väkisinkin on muovautunut.

Haluan vain hänen parastaan. Sitä minä toitotan. Ehkä en oikein edes tajua, kuinka suuri asia tämä oli hänelle. Itse en oikeastaan yllättynyt. Järkytyin hieman toki, mutta olin jollakin alitajunnan tasolla kai aavistellut jotain tämän suuntaista, kerrankin intuititioni osuivat oikeaan.

Minussa on kai jotain vialla. Ensisuudelmani sain toiselta tytöltä, ja ensimmäinen joka oikeasti sanoo pitävänsä minusta, on toinen tyttö. Miksen itse tunne sitten vetoa tyttöihin? No, ehkä aika näyttää mitä tästäkin tulee. Kaikki on hieman sekaisin...

 

Vanhojentanssipari-asia kuitenkin järjestyi, jaan laivastopojan muiden tyttöjen kanssa. Joudun tosin olemaan kaksi viimeistä tanssia sivussa, mikä ei toisaalta lainkaan haittaa minua. Parempi vaan, en osaa tanssia niitä ;D

 

Koeviikko tulee, luojan kiitos. Nyt englannin laajennettujen esseiden ja kirjaesitelmän kimppuun~